TÄMÄ kertomani tapahtui, kun olin hiukan päälle kahdenkymmenen, ja tyttäreni seitsemän kuukauden ikäinen. Olin muuttanut vieraalle paikkakunnalle töihin ja asuin lapseni kanssa omakotitalon yläkerrassa, pienessä kahdentoista neliön huoneessa. Sinne mahtuivat juuri ja juuri sänky, sähköhella ja vauvan pinnasänky. Siellä oli myös pieni pöytä, jolla pidin vesiämpäriä, sekä yksi tuoli. Sähköhella oli pinnasängyn ja oman sänkyni välissä. Kun uuni oli ollut käytössä, lämmitti hellan kylki mukavasti tyynyni vieressä. Hellassa oli kaksi levyä ja takana tyhjä tila, jossa säilytin milloin mitäkin esim. muovista papiljottilaatikkoa, sillä peili oli hellan kohdalla seinässä. Olin tutustunut alakerran rouvaan, jolla oli kolmen kuukauden ikäinen poika. Eräänä päivänä laitoin tyttäreni päiväunille ja menin itse alakertaan kahville jättäen asuntomme oven hieman raolleen. Juttelimme alakerran rouvan kanssa niitä näitä, kun kuulimme yläkerrasta pienten jalkojen töminää. Katsoimme toisiamme ja sanoin: "Tyttö heräsi, menen hakemaan hänet tänne." Kiipesin yläkertaan ja avatessani oven näin papiljottilaatikon kulman käryävän. Se oli juuri syttymäisillään tuleen. Heitin laatikon nopeasti vesiämpäriin ja avasin ikkunan. Tyttäreni nukkui rauhallisena vuoteessaan. Nappasin hänet syliini ja menin järkyttyneenä takaisin alakertaan. Istuin ja katselin ystävääni. Hän oli aivan kalpea ja sanoi: "Eihän tyttö osaa vielä kävellä!" Kun kerroin, mitä yläkerrassa oli tapahtunut, hän huudahti: "Enkeli!" Muistin siinä samassa pikkuveljeni, joka oli kuollut jo kauan sitten keuhkokuumeeseen, seitsemän kuukauden ikäisenä. Siitä lähtien olen ollut varma siitä, että meillä kaikilla on oma suojelusenkelimme. Tyttärelleni se oli pikkuveljeni. tj
Nämä enkeli-kohtaamiseni ovat myös Nina Ramstadius:sen kokoamassa kirjasessa "Suojassa enkelin siipien" v.2004.
Kommentti:
Kommentit